Mieleeni on ihan vahingossa jälleen muistunut, kuinka hyvä fiilis siitä tuleekaan, kun pitää itsestään huolta. Syksy on täyttynyt juhlista, ruokarytmini on ollut ihan täysin rappiolla ja suuhun on eksynyt kaikki maailman roskaruoka. Syksy on ollut kieltämättä hauska, mutta energiatasot ovat olleet loputtoman alhaalla, maanantaimasikset tavanomaisia ilman mitään sen suurempaa syytä ja kaikki ongelmat tuntuneet suuremmilta kuin ovatkaan. Kai tässä on ollut jonkinsortin syysmasennustakin ilmassa. Jostain noiden kaikkien asioiden uumenista se motivaatio sitten kumpusi. Motivaatio ryhtyä jälleen olemaan hyvä itselleen.
Otin jälleen säännöllisen salitreenin osaksi elämääni. Se aloitus on kai se kaikkein vaikein osuus. Kynnys raahata itsensä sinne salille. Ihan kuin muut ihmiset tietäisivät, että tuo se on vain laiskotellut eikä ollut yhtään kunnollinen. Tuskin jaksaakaan tehdä mitään. Epävarmuus siitä, että muistaako sitä edes ylipäätään, miten mikäkin liike tehdään. Tottakai ne tulokset ovat tässä rappiokauden aikana tippuneet. Ja hurjasti ovatkin. Mutta se fiilis treenin jälkeen on kyllä itselle ainakin ihan korvaamaton. Kun itsensä on saanut raahattua liikkeelle, ne kaikki epävarmuudet tuntuvat ihan yhdentekeviltä. Tilalle astuu tyytyväisyys itseensä ja siihen, että on tehnyt parhaimpansa. Hymy ylettyy korvasta korvaan ja kaikki hölmöimmät huolet unohtuvat.
Olen päättänyt, että se hyvä fiilis saakin toimia henkilökohtaisena motivaattorinani jatkaa tätä "parempaa elämää". Ulkonäkökeskeinen treenaaminen ja syöminen eivät ainakaan itselleni anna riittävää syytä korvata rentoa koti-iltaa rääkkitreenillä. Uskon vahvasti, että jos hemmottelee omaa mieltään, varmasti ei kropankaan kanssa voi pahasti mennä pieleen. Vaikka tottakai ne parantuvat tulokset, kevyemmin poljettu ylämäki ja pyöristyvä peppu osaltaan motivoivat tietysti jatkamaan.
Paljon minulla on vielä opittavaa. Enkä puhu pelkästään niistä kuntosaliliikkeiden tekniikoista. Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppinen ihminen ja tuo ruokavalion tarkkailu ja liikkumisinnostus meneekin todella helposti överiksi. Sitä kun innostuu kovin, tulee tarkkailtua ihan jokaista suupalaa, mielellään viettäisi kaiken liikenevän vapaa-aikansa treentaten pakkomielteisesti ja oma jaksaminen kärsii. Tämä on johtanut minulla siihen, että jossain kohtaa se innostus sitten lopahtaa ja kiinnostus terveellisiä elämäntapoja kohtaan onkin yhtäkkiä ihan nollassa. Tavoitteenani olisikin saada nämä asiat ihan vain kiinteäksi osaksi jokapäiväistä arkea ja tukemaan jaksamistani.
neule - Gina Tricot
koru & hanskat - H&M
Tärkeää olisikin oppia se kohtuus kaikessa. Oppia syömään oikein ja kuuntelemaan sitä omaa fiilistään paremmin. Tyttöjen kanssa vietetty herkutteluilta pikkujoulujen merkeissä ei todella romuta mitään tai tee päivän treenistä turhaa, vaikka se herkkujen ahmimisen jälkeinen mahan turvotus ja tukala olo saavatkin aika-ajoin miettimään koko tapahtuman tarpeellisuutta. Se hyvän ja ravinteikkaan ruuan tuoma fiilis ja energia kuitenkin onneksi saavat useimmiten suosimaan kyseisiä vaihtoehtoja.
Jokainen ikinä blogiani lukenut taitaakin tietää ihmissuhteiden tärkeyden allekirjoittaneelle. Myös tässäkin asiassa ystävät ovat muodostuneet kultaakin kalliimmaksi. Yhdessä sovitut treffit salille tai pyyntö lähteä treenaamaan saavat kyllä nousemaan sohvan pohjalta laiskimpanakin päivänä. Ja voin kyllä luvata, etten ainakaan itse ole kertaakaan katunut päätöstä lähteä treenaamaan. Vaikka opiskelut työllistävät ja kiirettä pitää, pääkin toimii taas ihan erilailla kun on hetkeksi irroittanut katseensa tenttikirjasta tai tietokoneen näytöstä.
Todella toivon, että tällä kertaa opin tarpeeksi. Opin suhtautumaan kaikkeen järkevästi. Opin suhteuttamaan ruokailuni todelliseen arkeen ja siihen, että oikeasti jaksan. Opin kohtaamaan vastoinkäymiset ja hyväksymään, ettei aina huvita enkä anna sen muodostua ylitsepääsemättömäksi seinäksi jatkaa eteenpäin. Opin nauttimaan tarpeeksi tästä hyvästä olosta ja annan sen viedä eteenpäin.
